Mummo ja paappa juttuja

Onni sai eilen lastenpeiton, sen äitiyspakkauksen peitosta seuraavan. Säiden ja huoneiden viiletessä oli vanha peitto käynyt liian pieneksi, joten piipahdin eilen Finlayssonin tehtaanmyymälässä tekemässä lakana hankintoja ja nyt Onnilla on uusi peitto. (Peiton vaihto ei itseasiassa olisi vaatinut minkäänlaisia hankintoja, mutta uskottelin itselleni niin.)

Tänään viikkasin pyykkinarulta niitä pienimpiä pussilakanoita ja mietiskelin niiden loppusijoituspaikkaa.  Ja kappaskappas. Päädyin siihen, että vähintään yhden lakanan säästän muistoksi molemmille. Voivat sitten omat lapsensa nukuttaa samoissa lakanoissa. Siis omat lapsensa? Minun lapsenlapseni?

Aika hölmöä miettiä lapsenlapsi asioita kaksikymmentä kymmenen vuotta ennen kuin se edes teoriassa olisi mahdollista. Vai onko sittenkään?

Toisaalta jo perheen perustamista suunniteltaessa tulisi ottaa huomioon, että ne omat lapsetkin saattavat perustaa perheen jossain vaiheessa, valita mieluisan tai epämieluisan vävyn/miniän ja hankkia x-määrän lapsia. Omien lasteni ohella olen siis tietyllä tapaa sitoutunut myös heidän jälkikasvuunsa, en yhtä tiiviisti ja hektisesti kuin omiini, mutta yhtä lailla sitoutunut kuitenkin. Ei mitenkään musta-valkoinen juttu!

Ainakin meidän perheessä isovanhempien tuki ja apu on taas viime aikoina osoittautunut kultaakin kalliimmaksi. Molempien työ ja urakehitys tai ainakin haaveiltu urakehitys asettavat pieniä haasteita töistä poissaololle ja vaikka tietyssä pisteessä perhe ajaa kaiken muun edelle, on toisinaan helpompaa, jos asioille löytyy muitakin ratkaisuja.

Aamu sairasti muutama viikko sitten yhden päivän Paapan hyvässä hoidossa, kun meillä Uriksen kanssa oli töissä jos jonkin näköistä auditointia, presentaatiota ja palaveria.

Eilen Uris vastaanotti työmaalla tärkeitä ulkomaalaisia vieraita ja minä reissasin toisella puolen Suomea, päivähoitopaikan tädeiltä olisi vaadittu melkoista venymistä ja lasten päivä olisi muodostunut kohtuuttoman pitkäksi, mutta onneksi tällä kertaa apuun ehti Anoppi, joka käytti oman vapaapäivänsä lasten hoitoon.

Ehkäpä on siis hyvä jo alitajuntaisesti itsekin valmistautua siihen, että jonain päivänä omat lapset saattavat perustaa sen oman perheen ja tuoda kovaääniset, puuhakkaat ja joka paikkaan ehtivät pikku Aamut ja Onnit isovanhemmille huollettaviksi…

Meillä on uskomattoman hieno tilanne, kun mummoja, paappoja ja tätejä löytyy ihan “kiven heiton päästä”.  Mutta on meillä esimerkiksi työnhakua on rajannut kysymys, ollaanko valmiita luopumaan siitä, että lähellä on joku jonka puoleen kääntyä, kun omat voimavarat käyvät syystä tai toisesta riittämättömiksi? Ei olla oltu ja tuskin tullaan olemaankaan, vaikka se tarkoittaa rajallisia työnsaanti ja urakehitys kuvioita.

Mikään itsestäänselvyys tämä tilanne ja nämä mahdollisuudet eivät missään nimessä ole! Paljosta on kiittäminen, että kaikki isovanhemmat ovat yhä mukana meidän ja lasten elämässä <3

 

Kiitokset siis kaikille meidän lapsien hoitoon osallistuneille tasapuolisesti, en tiedä miten tulisimme toimeen ilman teitä!